Järvenpää-Summanen, Anelma
Anita Aure
Anelma Salo

24.10.1947 Parkano. Kotip. Vantaa. Toimittaja, kriitikko. Viim. kustannustoimittaja ja toimitussihteeri, Maahenki Oy. Jäs. Suomen Kirjailijaliitto, Suomen Arvostelijain Liitto. J. H. Erkon novellikilpailu 1. palk. 76, Suomen Maakuntakirjailijoitten rakkausrunokilpailu 1. palk. 88, Lahden valtakunnallinen runomaraton 1. palk. 89, Olga ja Vilho Linnamon säätiön tunnustuspalk. kirjailijantyöstä 2002.
Asiasanat: kirjailijat, runoilijat

Valokuva: Tuula Vehanen

Kirjailijan verkkosivut:
www.kolumbus.fi/anelmajs/

Tuotanto

Itkevä nukke. Kirj. Anelma Salo. Espoo 1977. Weilin+Göös. [pienoisromaanit, novellit]
Lumihäät : runoja. Oulu 1985. Pohjoinen.
Aamuun on ikuisuus. Kirj. Anita Aure. Hämeenlinna 1991. Karisto. [romaanit]
Voimasi tunnustan : runoja. Espoo 1992. FinnEpos.
Sinä yönä tähdet. Kirj. Anita Aure. Hämeenlinna 1993. Karisto. [romaanit]
Leikit tulella. Kirj. Anita Aure. Hämeenlinna 1995. Karisto. [romaanit]
Ole minulle hän. Kirj. Anita Aure. Hämeenlinna 1999. Karisto. [romaanit]
Valitse kohtalosi. Helsinki 2000. Maahenki. [runot]
Yö kuulas silkinmusta : romaani. Hämeenlinna 2002. Karisto.
Luvaton avain. Kirj. Anita Aure. Hämeenlinna 2004. Karisto. [romaanit]
Tehtävänä elämä : uusia ja valittuja runoja. Helsinki 2005. Maahenki.
Hidas yö : romaani. Hämeenlinna 2006. Karisto.
Tahtoihmisiä : novelleja. Hämeenlinna 2009. Karisto. [novellit]

Toimitustyöt

Illan tähti yksinäinen. Toim. Raija Kallioinen & Anelma Summanen. Helsinki 1991. Jalava. [tieteiskirjallisuus, novellit]
Ajatus on lahja : runoja ja ajatelmia onnitteluksi, tervehdykseksi, lohdutukseksi. Helsinki 1992. Otava.
Koivuntuohirunoja : tunnustuksellisia runoja metsistä ja puista. Valokuvat Sirkka-Liisa Konttinen, Ritva Kovalainen, Sanni Seppo. Helsinki 1997. Art House.
Viiniä suloisempi on rakkaus : runoja intohimosta ja rakkaudesta. Helsinki 1998. Otava.
Kun sydän sanoo tahdon. Helsinki 2002. Otava. [runot]

Tallenteet

Runoilijat äänessä. Claes Andersson, Hector, Anelma Järvenpää-Summanen, Riina Katajavuori, Juice Leskinen, Satu Marttila, Arvo Salo, Tommy Tabermann, Arja Tiainen ja Ilpo Tiihonen. Helsinki 1995. KSL. [CD-ROM-levyt]
Leikit tulella. 1999. Näkövammaisten äänikirjasto. [äänikirjat]
Ole minulle hän. 2002. Näkövammaisten äänikirjasto. [äänikirjat]
Yö kuulas silkinmusta. Uusikaarlepyy 2002. Suomen Äänikirjat. [äänikirjat]
Luvaton avain. Kirj. Anita Aure. Uusikaarlepyy 2004. Suomen Äänikirjat. [äänikirjat]
Hidas yö. Uusikaarlepyy 2006. Suomen Äänikirjat. [äänikirjat]

Omin sanoin

"Minulta kysytään usein, miksi kirjoitan kahdella nimellä.
   Omalla nimelläni teen tavallani tutkimusta ihmisistä, asioista ja
ilmiöistä. Pyrin näkemään tekojen syitä ja seurauksia ja rakentamaan
ajattelustani proosaa ja runoja.
   Toinen puoleni on selkeämmin tarinankertoja. Anita Aure -nimellä pyrin
kirjoittamaan jännittäviä mutta uskottavia tarinoita, jotka sijoitan
nykyaikaan. Juonikuviolla on tärkeä merkitys, mutta syistä ja seurauksista
Aure-kirjoissakin on kysymys.
   Ja miksi ylipäätään kirjoitan? Tätä olen pohtinut kirjoituksessa
'Ajatuksia vapaudesta ja kirjallisuuden merkityksestä'. Teksti löytyy omalta
kotisivultani Parnasso-linkistä."

Tekstiote

Ote 1

"Corollan kuljettaja painalsi äänitorvea ja osoitti
etusormella tienlaitaa. Laura huomasi hengästyvänsä.
Pelko iski käsiin puutumuksen kuin painajaisunessa.
Jos se pääsee ohi, se tukkii tien, pakottaa
pysähtymään. Tie on autio, täällä ei ole todistajia.
Laura painoi kaasua ja puristi sormet lujemmin rattiin,
sinertävät suonet piirtyivät ihon alla selvemmin. Juuri
ennen mutkia olisi ohituspaikka. Se yrittää ohi siinä,
mutta ohi ei saa päästää."

- Teoksesta Luvaton avain. Kirj. Anita Aure. Hämeenlinna 2004. Karisto

Ote 2

"– – Mutta eniten kuitenkin kissa. Niklas oli nähnyt sen
talvella vastaanottonsa ikkunasta. Kissa laski hiiren
käpälistään. Hiiri nosti mahan maasta, häntä viisti
viivaa lumeen. Se luuli päässeensä. Se alkoi juosta.
Mutta kissa loikkasi sen kiinni. Ja uudestaan. Nauttien
liikkeistään, ylivoimaisuudestaan se teki hypyistään
korkean. Sen ei ollut nälkä, se leikki. Se nautti. Yhä
uudestaan. Ja mitä hitaampi hiiren pako, sitä
ponnettomampi kissan loikka. Kun hiiri jo hervoton,
henkitoreissaan, kissa kiepsahti selälleen, suloisesti,
heitti hiirtä ilmaan saadakseen siihen liikettä. Mutta
hiiri oli enää räsynukke, eikä se kiinnostanut enää.
   Niklas katseli lumoutuneena. Noin se tapahtui. Hän
oli nähnyt sitä kaikkialla. Hän ei ollut hiiri, hän osasi
kissaa, mutta hän ei tahtonut kenellekään pahaa. Se
mutta oli aina mutta; jos äly ja syyllisyys
kamppailivat, syyllisyys vatkasi älystä räsynuken.
   Lumeen jäi matalia kuoppia, kissan enkelikuvia. Ja
kuollut hiiri.
   - Mennään, Niklas kuiskaa.
   Kuu ritisee kaislikossa. Taittuneet korret kelluvat
hopealankoina vedessä, aalloilla hopeinen reunus,
hopeinen ulappa. Roihut lakoavat tuulessa. Puistattava
köysi laahaa männyn kylkeä, mutta hahmot kirmaavat
sen ohi. Lapojen ja lantioitten joustavat liikkeet,
pehmeä tönivä ravi. Kaksi kissaa. Kuu silittää selkää,
tummaa ja tummempaa.
   Niklas ei tahdo pahaa, hän nauttii.
   Millään ei ole värejä, kuu nielee ne. Kuu kuvittelee.
Rakennukset, polun sora, laituri vettä vasten, tummia
ja tummempia.
   Äänet ennallaan, tunnistettavissa."

- Teoksesta Yö kuulas silkinmusta : romaani. Kirj. Anelma Järvenpää-Summanen. Hämeenlinna 2002. Karisto