|
Tekstiote
"Eläin murisi matalaa varoitusta, kaappasi makupalansa
jälleen ja alkoi pureskella. Näytti siltä, ettei sekään
halunnut luopua itselleen katsomasta alueesta. Syötyään se paneutui
makuulle, naama käännettynä voutiin päin. Silmät sulkeutuivat
puolirakoon, mutta jatkoivat väsymättä miehen tarkastelua.
'Vouti on hyvä ja ottaa!' Luula kehotti.
Tee oli valmis.
Vouti tarttui kuksaan. Odotetun kieltäkostuttavan teen tuoksun sijasta häntä
tervehti homeisen sammaleen haju. Tahtomattaan hänen kasvonsa vääristyivät
epämiellyttävästä kokemuksesta. Hän katsoi kuksassa lainehtivaa
höyryävää nestettä. Kodan sinihämärässä
oli vaikea sanoa, mitä hän kupissa näki, paitsi että nesteen
pinnalla tuntui kelluvan jotain pitkänomaisia, matomaisia aineksia. Mies
nosti kuksan puolitiehen suutaan kohden: 'Teetäkö tämä?' hän
kysyi epävarmasti. 'Ei oikein teeltä haiskahtele!'
Vouti heilautteli kuksan sisältöä puolelta toiselle toivoen, että
juoma häviäisi astiasta itsestään. Luula taputti miestä
olalle rauhoittavasti: 'Jo vain, teetähän se. Lääketeetä!
Eikös vouti tuolla siljolla valittanut sairauden iskua? Siitä vain juotte,
niin jopahan katoavat kaikki pahan siemenet verestä!'
'Noh niinhän minä sanoin, mutta... Olenpa kylällä kuullut
olevanne mainio parantaja', vouti yritti vaihtaa puheenaihetta. Juoma loiskahteli
kuksassa vähemmän kutsuvasti.
'Jo vain! Pohjaan asti, niin kauan kun on kuumaa! Jos kylmenee, niin ei tehoa!'
Luula hoputti.
Vouti pidätti henkeään, otti aimo kulauksen suuhunsa ja nieli vastahakoisesti.
Seos maistui yhtä pahalta kuin se haisikin. Hän tunsi kielelleen jääneen
yhden kelluvista nyörinpätkistä. Vouti alkoi pureskella sitä.
Jotain sitkeää, kuivattua lihaa se varmaan oli. Mies oli mieluummin
tietämättä aineksen nimeä. Hän otti toisen ja kolmannenkin
kulauksen. Kuksa oli miltei tyhjä.
Kodan perältä säihkyivät keltaiset viirusilmät voutia
kohden. 'Kolli on muuttanut', hän ajatteli, mutta huomasi sitten, että
kissa oli entisellä paikallaan. Senkin silmät kiiluivat liekkien valossa
ja olivat liimatut voudin kasvoihin.
Miehen päähän alkoi nousta hiki. Hän yritti miettiä,
mille elukalle toinen silmäpari saattaisi kuulua.
'Kuumottaa hieman', hän sanoi ja alkoi riisua takkiaan.
'Lääke siinä vaikuttaa, polttaa kaikkia taudinsiemeniä kuoliaaksi!'
Luula hymyili.
Voudin olo alkoi tuntua omituisemmalta hetki hetkeltä. Kun hän jälleen
katsoi posion nurkkaan, tuijotti sieltä takaisin tusinan verran keltaisia
ja vihreitä silmiä. Hänen olkapäätään kuumotti
juuri siltä kohdalta, mihin Luula oli laskenut kätensä.
'En, en voi oikein hyvin', mies sai vihdoin sanottua.
Luula vain hymyili vastaukseksi ja nyökäytti päätään
kuin rauhoittaakseen, että lääke oli vaikuttamassa odotetusti.
Vouti oli hiestä märkä. Hän alkoi riisua paitaansakin ja sitten
saappaitaan ja housujaan. Vihdoin hän istui loidolla pelkässä aluspaidassa.
Vieläkin hiki tuntui juoksevan purona jokaisesta huokosesta."
- Teoksesta Luula. Vihtijärvi 2003. FinnEpos. [romaanit]
|
|
