|
|
| |
|
|
 Virtanen,
Arto
17.12.1947 Helsinki. Kotip. Vantaa 1973-77, 1988-94, nyk. Klaukkala. Suomen taideakatemian
koulu. Kriitikko, kääntäjä. Jäs. Suomen kirjailijaliitto
73-. Vaaskivi-palk. kriitikontyöstä 84, WSOY:n tunnustuspalk. työstä
kirjailijana ja kriitikkona 96, Runeberg-palk. ehdokkuus novellikok. Vapiseva
sydän 2002.
Asiasanat: kirjailijat, runoilijat, kääntäjät; esseet, kirjallisuuskritiikki,
kolumnit
Tuotanto
Kaikki liikkeessä. Porvoo 1970. WSOY. [runot]
Junamatkan kasvot : kaksi runoelmaa. Porvoo 1973. WSOY.
Jumalien testamentit : runoja. Porvoo 1978. WSOY.
Tuntematon rauha : runoja. Kirj. ja kuv. Arto Virtanen. Porvoo 1981. WSOY.
Huimaus : novelleja. Porvoo 1982. WSOY. [Vantaa-aiheinen]
Kivinen kirja : runoja. Porvoo 1984. WSOY.
Maiseman hämärä : runoa ja proosaa. Helsinki 1988. Tammi. [Vantaa-aiheinen]
Carolus Enckell. Espoo 1990. Weilin+Göös. [elämäkerrat, henkilökuvat,
kuvataiteilijat]
Kolmas elämäni : runoja. Tammi 1990. Tammi.
Tyhjä testamentti : romaani. Helsinki 1992. Tammi. [Vantaa-aiheinen]
Koiran vuosi : romaani. Helsinki 1995. Tammi.
Merkillisen kaunis päivä. Helsinki 1998. Tammi. [novellit]
Vapiseva sydän : novelleja. Helsinki 2002. Tammi. [Vantaa-aiheinen]
Kirjailijan koti : esseitä ja puheenvuoroja. Helsinki 2006. Tammi.
Käännökset:
Unen talo. Kirj. Jonathan Coe ; suom. Arto Virtanen. Helsinki
1998. Tammi. [romaanit]
Timbuktu. Kirj. Paul Auster ; suom. Arto Virtanen. Helsinki 1999. Tammi. [romaanit]
Mitä ukkonen todella sanoi : amerikkalaisia nykynovelleja. Toim. ja suom.
Arto Virtanen. Helsinki 2001. WSOY.
Konnien klubi. Kirj. Jonathan Coe ; suom. Arto Virtanen. Helsinki 2003. Tammi.
[romaanit]
Suljettu piiri. Kirj. Jonathan Coe ; suom. Arto Virtanen. Helsinki 2006. Tammi.
[romaanit]
Lisäksi radiokuunnelmia. Myös kritiikkejä, esseitä ja kolumneja
mm. seuraavissa lehdissä: Sanomalehti Kaleva, Kansan Uutiset, Parnasso, Demari.
|
|
|
Omin sanoin
Tuulikki (syksy)
"Varhaisimpiin lapsuusmuistoihin kuuluivat saunareissut
ja leikit alkovin hämärissä. Alkovi oli olohuoneen päätyseinässä
oleva syvennys, jossa ei ollut ikkunoita vaan pelkästään pieni
oranssin värisellä varjostimella varustettu lamppu katossa. Se oli arvoituksellinen
paikka, Peter Panin aarreluola, jossa tuntui olevan aina vain syvemmälle
johtavia onkaloita nurkissa, joihin niukka valo ei yltänyt. Alkovin reunoilla
oli kaksi pientä sänkyä, joissa Kauko Juhani ja Toivo-Pekka nukkuivat
öisin, ja keskellä pieni pyöreä pöytä, jonka ympärillä
oli kolme lastentuolia. Siellä me leikkasimme pienillä askartelusaksilla
paperinukkeja ja cowboyden ja intiaanien kuvia ja liimasimme perunaliimalla vihkoon
tai kartongille. Seinällä oli kuva kahdesta pienestä lapsesta,
tytöstä ja pojasta, jotka olivat menossa puusiltaa pitkin kuohuvan kosken
yli, ja heidän takanaan oli lempeänkaunis, melkein läpikuultavan
valkea enkeli, joka turvasi heidän kulkuaan. Joka puolella pauhaavan virran
ympärillä versoi ikiaikaisen syvä naavainen kuusimetsä, jonka
nimi oli Eksymä. Lattialla oli Musta Pekka -pelikortteja hujan hajan ja veturi
jonka nokka pilkisti sängyn alta. Yksinäisiä kiskonpätkiä
lojui joka puolella. En muista että veturi tai veturin vetämä juna
olisi koskaan kulkenut kiskoja pitkin.
Alkovin eteen vedettiin paksu ja raskas verho ja siellä
leikittiin kotia, kauppaa, lääkäriäkin. Vaikka alkovi ei voinut
olla paljon kahta neliömetriä suurempi tila, se tuntui lapsuudessa rajattoman
avaralta paikalta, johon mahtui milloin koulu, milloin kauppa, sairaalan leikkaussali,
merirosvojen pääkallosaari mahtavine luolastoineen ja meidän kolmen
lapsen rajaton mielikuvitus. Lääkärileikeissä Kauko Juhani
ja Toivo-Pekka tahtoivat aina olla kirurgeja ja minut pakotettiin potilaaksi ("Potilaita
oli pakko aina vähän pakottaa", he sanoivat) ja minä makasin
alushousuja vaille alasti alkovin pöydän päällä ja Toivo-Pekka
heilutteli katossa olevaa lamppua että Kauko Juhani näkisi paremmin
leikata. Toivo-Pekka tarkasteli minua pelottavan vakavana ja sanoi, että
sappikivet olisi poistettava viipymättä, jos tarkoituksena oli pitää
potilas hengissä: kaikki sisälmykset otettiin ulos ja tilalle pantiin
sahajauhoja, ja kun minut herätettiin nukutuksesta, minulle sanottiin, että
leikkaus oli onnistunut hyvin ja minun nimeni oli nyt Molla-Maija.
Minä olin maailman kiltein pikkusisko ja uskoin heti,
että minun piti vain hyväksyä että minä olin Molla-Maija
ja lakata kuvittelemasta, että olin muka joku Tuulikki. Sinun sielusi lensi
eetteriin, Toivo-Pekka sanoi ja avasi radion, etsi sieltä asemien väliltä
sumeata kohinaa ja aina sellaisissa kohdissa se väitti kuulevansa, kuinka
minun sieluni lensi siellä ilmassa, Brysselin ja Hilversumin välissä
ja yritti huutaa tuulen ujelluksen läpi. - - "
- Novellistinen katkelma työn alla olevasta romaanista
Muistan eläneeni. Kirj. Arto Virtanen.
Katkelma jatkuu
>>
|
 |
|
Tekstiote
Biologinen ase
"Entiset naisensa muistaa kukkasina oman polkunsa varrelta:
jotkut ovat kuihtuneet, jotkut levittävät huumaavaa tuoksuaan vielä
vuosikymmenien kuluttuakin. Heidän muistoaan kantaa sydämen liepeillä
kuin kunniamerkkejä, joita toiset eivät näe. Muita kunniamerkkejä
ei minullakaan satu olemaan. Läheskään kaikki naiset eivät
jää mielen seinämille yhtä kirkuvina kuin Avignonin naiset,
eivätkä yhtä selkeinä kuin Pusan Kolme sulotarta. Ja entistä
elämäänsä tarkastelee kuin jotain jo rypistynyttä käsikirjoitusta
tai halpaa sarjafilmiä, jonka uskomattomissa kohtauksissa ryntäilee
päällimmäisenä itselle vieraaksi käynyt hahmo, osittain
romanttinen, mutta myös tahattoman koominen.
Minä en pysty näkemään itseäni enää
millään tavalla romanttisena hahmona. En enää edes koomisena.
Jonkinlaisena vain, värittömänä ja mauttomana kuin tämä
arki, joka pystyy uskomattoman tehokkaasti sekoittamaan kirkkaimmatkin värit
joksikin samean yhdentekeväksi: likaisen väriseksi, haalean harmaaksi.
Elän tätä elämääni niin kuin kuka tahansa, joka
on jo täysin luopunut kaikista suurista kuvitelmistaan ja menettänyt
niiden myötä myös tahattoman huvittavuutensa. Ei ole enää
muuta kuin nuo sydämen prenikat, joilla ei ole sen kummempaa arvoa, kimmelsivät
ne tai eivät.
Syyskuun 11. päivänä vuonna 2001 avasin neljän,
puoli viiden aikoihin iltapäivällä television ja jouduin täysin
varautumatta näkemään jotain, minkä kaiken järjen mukaan
olisi pitänyt kuulua amerikkalaisten megalomaanisten katastrofielokuvien
kuvitteelliseen maailmaan. Mutta tämä oli totta, ei mitään
Bruce Willisin, Tom Cruisen, Harrison Fordin tai Michael Douglasin tähdittämää
fiktiota: näin suorassa tai lähes suorassa lähetyksessä, miten
World Trade Centerin kaksoistorneihin törmättiin kahdella matkustajakoneella
ja miten ne romahtivat alas jättäen taakseen yhden aikakauden ja sen
sokeat unelmat, yhden uskonnon valtakauden. Siellä elettiin kauheaa aamua,
täällä tylsistyttävän sovinnaista iltapäivää.
En vieläkään käsitä, mitä oikeastaan tapahtui: toivon,
että historiantutkijat ja -filosofit selittävät sen lapsenlapsenlapsilleni
ja heidän lapsilleen ymmärrettävästi joskus vuosisadan kuluttua.
Sitten Helsingin Sanomat julkaisi toisen WTC:n torniin törmänneen
koneen lentäjän kuolinilmoituksen, jossa suomalaisnainen ilmoittautui
surijaksi. Minä ajattelin, niin kuin kuka hyvänsä, että kysymyksessä
oli joku patologinen tyyppi, joka yritti herättää huomiota poikkeuksellisen
arveluttavin keinoin.
Muutamia viikkoja tapauksen jälkeen olin ostoksilla S-Marketissa.
Kun olimme muuttaneet Klaukkalaan, olin ensimmäisinä vuosina tehnyt
ruokaostokseni S-Marketissa ja vaeltanut depression vallassa hyllyrivien keskellä
ja ihmetellyt, miten minun elämästäni oli tullut tällainen
painajainen. Sitten olin ruvennut käyttämään Kannelmäen
Maxia, koska saatoin poiketa sinne matkalla psykoanalyysiin tai sieltä tullessani,
ja pari vuotta Maxin bonuksia kerättyäni olin ruvennut käymään
Klaukkalan Sparissa, koska sen vieressä oli alkoholiliike ja videovuokraamo,
henkireikiä lukkiutuneessa elämäntilanteessani. Tuntui kuin valintamyymälät
olisivat olleet ainut jäljellä oleva yhteyteni sosiaaliseen todellisuuteen;
niin kuin ne olisivat olleet ainoa alue, jolla enää saatoin toteuttaa
valinnanvapauttani. Sitten lakkasin käymästä Sparissa huomattuani,
että hedelmäpommi maksoi siellä yli markan enemmän kuin Kannelmäessä,
ja 80 penniä enemmän kuin S-Marketissa, ja kun en jaksanut enää
käydä Kannelmäessä saakka ruokaostoksilla, palasin takaisin
S-Marketin helmoihin. Ja nyt, tullessani kassalle näin lehtitelineessä
ns. roskalehden ja sen kannessa mustan huivin kehystämät naisenkasvot
ja tekstin 'Hän on WTC-terroristin suomalainen naisystävä'. Ja
yhtäkkinen tunnistaminen: kuvassa oli nainen, jota en ollut nähnyt vuoden
-85 jälkeen ja jonka ohi silloinkin olin kiiruhtanut niin kuin en muka olisi
huomannut tai enää tuntenut. Oliko tuo siis todella hän? Jos hän
oli yhä elossa, voisiko tuo olla kukaan muu kuin hän? Outo Perhonen
- sellaisena minä hänet muistin..."
- Teoksesta Vapiseva sydän. Helsinki 2002. Tammi.
|
|
|
